Uusi toivo 3 / 2017

Pillikukan lailla

pääkirjoitus

Asfaltti tuntuu pehmeältä tossun alla. Ilma on raikas, vedän syvään henkeä.

Pihlajanmarjat houkuttelevat kaivamaan kameraa anorakin taskusta, mutta pihlajan takana on jonkun parveke. Laitan kameran takaisin taskuun, ettei vaan kukaan luulisi stalkkeriksi.

Kävelen reippaammin, hengitys nopeutuu. Haluan kuvata jotain värikästä, mutta Mätäojalla ruskaa ei vielä ole. Läheisen parkkipaikan autot ovat värikkäin näkymä.

Sitten näen sen. Lapsuuteni pillikukka, iloisen keltainen viheltäjä aivan ojan varrella! Hyppään ojan yli ja otan kameran. Nappaan kuvan ja toisenkin, en osaa tarkentaa, hermostun. Vaihdan asentoa. Näytän varmaan hörhöltä keikkuessani ojassa keskellä kerrostaloaluetta takapuoli pystyssä. Minulla on hieman nolo olo, mutta en anna periksi. Minä haluan kuvan pillikukasta, vaikka koko Vantaa näkisi!

Komennan tarmokkaasti: – Hei, kukkanen, näytä värisi, näytä itsesi, näytä sisimpäsi!

Tunnen suurta hengenheimolaisuutta pienen ojanpiennarkasvin kanssa. Me molemmat olemme kasvaneet kaupungissa täysien roskalaatikoiden, tupakantumppien ja pullonsirpaleiden keskellä. Hengitämme pölyä, otamme hiekat niskaan ja silti kannamme itsemme ylpeinä. Löydämme aina uuden kasvupaikan näyttääksemme, että maasta se pienikin ponnistaa vaikka läpi harmaan kiven.

Minun uusi kasvupaikkani on Sininauhaliitossa, Pasilan kivisten kävelyteiden varrella. Tehtäväni on auttaa sininauhaliikettä huolehtimaan pientareestaan ja sen pieniä kasveja löytämään kukkansa.

Anna-Liisa Karhula
Sininauhaliiton viestintäpäällikkö
anna-liisa.karhula@sininauha.fi
 

Lue koko lehti Issuu:ssa >>

Lue koko lehti PDF:nä >>

pääkirjoitus

Asfaltti tuntuu pehmeältä tossun alla. Ilma on raikas, vedän syvään henkeä.

Pihlajanmarjat houkuttelevat kaivamaan kameraa anorakin taskusta, mutta pihlajan takana on jonkun parveke. Laitan kameran takaisin taskuun, ettei vaan kukaan luulisi stalkkeriksi." data-share-imageurl="">